Epäsuosittu mielipide ja fakta: Risto ei ole autisti! Ajatuksiani netissä tehtäviin diagnooseihin

Minusta julkaistiin melkein 1,5 vuotta sitten Hesarissa artikkeli, jossa mietittiin parisuhdemarkkinoita ja sen ”ulkokehälle” joutumista. Tämä artikkeli toi paljon positiivisia kommentteja, mutta myös sitä roskaa varsinkin anonyymeillä ihmisvihaa pursuavilla palstoilla. Sain siis kokea nahoissani sen, minkälaista on olla elämässään epäonnistuneiden ihmisten ”vihan” kohteena. Yksi mikä jäi parhaiten mieleen, niin autismin diagnosoiminen somekanavieni perusteella. Olenko siis autisti?

Tähän lehtijuttuun mukaan lähteminen oli aika iso riski, koska minusta oli vain muutamaa kuukautta aikaisemmin tehty todella ala-arvoinen palaute nimellä kaupungin palautepalveluun. Palaute itsessään ei liittynyt edes töihin vaan erääseen blogitekstiin, jossa availin vähän oman elämäni silloisia solmukohtia. Tämä teksti oli luettu kuin piru Raamattua ja siitä oli sitten vedetty mustavalkoisesti johtopäätöksiä – kysymättä asiasta edes minulta. Tämä valitettavasti on nykyaikaa…

Tämä solmukohta on sittemmin ratkennut ja elämä tuntuu taas hyvältä. Ei siitä sen enempää. Sen verran tämä keissi vaikutti, etten enää täällä blogissa kirjoita mistään liian henkilökohtaisista asioista, koska ne luultavimmin kääntyvät minua itseäni vastaan.

Tämän episodin takia siivosin blogistani kymmeniä artikkeleita, joista joku olisi voinut pahoittaa pienen mielensä ihan vain periaatteellisesti. Mitä käsittelinkään blogissani, niin pitkälti elämäni solmukohtia kuten mm. tunteitani ja tunnelukkojani, jotka olivat varsinkin vuosina 2023 – 2024 pahimmillaan. Mitään ääriajattelua yms. ei blogissani ollut. Hauskintahan tässä muuten on se, että nämä artikkelit olivat piilotettuna monen mutkan takana täällä.

Mietin, että voisiko tämä Hesarin artikkeli poikia lisää ongelmia tältä taholta, mutta sitä se ei tehnyt. Sen sijaan se poiki jotain ihan muuta, jotain ihan älytöntä. Toisaalta tästä episodista oli yksi hyvä juttu: tuon Hesarin jutun jälkeen alkanut törkykeskustelu olisi varmasti saanut aivan uusia älyttömyyksiin meneviä ulottuvuuksia, mikäli nämä artikkelit olisivat olleet vielä kaikkien nähtävillä. Sen verran tarkkaan kotisivuni syynättiin, että nämä artikkelit olisivat varmasti löytyneet.

Muuten sangen erikoista on se, että meitä miehiä dissataan siitä, kun me emme puhu tunteistamme. Sitten kun me taas puhutaan (tai kirjoitetaan), niin se kääntyykin aseeksi meitä itseämme vastaan. Eli ovatko asenteet jämähtäneet vielä 2020-luvulla sota-aikoihin, jolloin miehet eivät puhuneet tunteistaan tai traumoistaan, vaan ne hukutettiin viinaan.

Ja tätä dilemmaahan ei yhtään helpota tämä somen oksettava vastakkainasettelu, jossa ääripäät ovat toistensa kimpussa. Somen algoritmit ovat mielissään tästä. Tätä nykyinen some on valitettavasti täynnä: ihmiset oksentavat pahan olonsa ja huonot kokemuksensa faktoina somealustoiden kommenttikenttiin.

Onkin jännä, miten monet ovat sanoneet sometauon tehneen henkisesti hyvää. Jännä. Miten se menikään: viha kasvattaa vihaa ja negatiivisuus negatiivisuutta. Eli olisiko aika painaa jarrua? Tästä saadaankin oiva aasinsilta tämän blogitekstin varsinaiseen aiheeseen.

Nimittäin tämä Hesarin lehtijuttu jaettiin useille eri törkypalstoille, joista räikein keskustelu käytiin Vauva.fi:ssä ja Ylilaudalla. Jopa Ylilauta jäi pahasti Vauva.fi:n keskustelun varjoon. Huh. Miten voi ihmiset voida näin huonosti henkisesti, että se oksennetaan näppäimistölle. Ei voi käsittää.

Ja yhtään tilannetta ei parantanut se, että keskustelun aloittanut taho oli ihan tietoisesti vääristellyt artikkelia aloituksessaan, josta sitten keskustelu lähti todella pahasti laukalle.

Syyniin joutuivat minun ulkonäköni ja varsinkin silloinen ylipainoni, vaikka olinkin lehtijuttuun mennessä saanut karisteltua yli kaksikymmentä kiloa ja puntarinkin lukeman painettua alle sadan kilon.

Mm. joku älykääpiö oli sitä mieltä, että painoa pitäisi tiputtaa alle 70 kilon – okei minä laskin sen kuvaushetkellä olleesta painosta, mutta silti. Aivan naurettavaa.

Läskivitsejä olenkin saanut kuulla jo tarpeeksi näihin kilometreihin, joten keksikääpä jotain uutta. Onneksi joku valopää vastasi tähän pyyntöön: AUTISMI.

Risto on autistinen bussifanaattinen tapaus. Paina jo jarrua. Tätä autismikeskustelua olikin sitten useamman viestin verran. Tätä oli myös Ylilaudassa, mutta siellä autismin kaveriksi otettiin myös kehitysvammaisuus. Hienoa.

Joku veti johtopäätöksensä erään videon lasittuneesta katseesta.

Noh, kyllähän se katse oli lasittunut ja olihan se monissa tuon ajan videoissa samanlaista, myönnettäköön se nyt. Katsoin nimittäin joitakin videoita tämän ”löydön” jälkeen.

Lähdetäänpäs perkaamaan tätä videota, joka sai niin suuren porun aikaiseksi näiden keskustelijoiden kesken.

Muistikuvat ovat aika hatarat ja ehkä hyvä niin, mutta muistan sen, että yksi pahin kaaos oli meneillään elämässäni tuolloin. Päälle sitten todella kova stressi, kiire yms. Työpäivät olivat pitkiä maratoneja eli aika oli todella kortilla.

Kaikkea piti vähissä olevan ajan puitteissa keretä tekemään. Piti saada painoa pois sekä piti tehdä videoita omalle pääkanavalle kuin myös AKT:n videoprojektia varten. Nämä olivat aika isotöisiä videoita. Vähän liiankin. Kiire oli kova ja oma vatulointikin saattoi ehkä loistaa vahvasti läsnäolollaan.

Ensimmäiseksi aloitetaan videoiden pohjatöillä: etsit lähteitä, katsot onko niistä mihinkään, pilkot niistä oleellisemmat tiedot, kirjoitat käsikirjoituksen, oikoluet sen kymmeneen kertaan, nysväät pienen lauserakenteen kanssa, odotat asiakkaan hyväksyntää tekstille, lyöt tekstin teleprompteria varten, valmistelet kuvaspaikan, kuvaat videon, editoit sen, lisäilet tarvittavat elementit, renderöit sen, tarkistat sen vielä kerran, lataat nettiin ja odottelet julkaisuhetkeä. Niin ja vielä markkinoit sitä.

Asiakasvideoissa piti vielä odottaa hyväksyntä asiakkaalta. Aikaa mennyt varmasti useita tunteja. Niin, sitten piti vielä kuntoillakin. No se nyt jäi. Ei ollut aikaa ja aloin stressin takia väsymään aika raskaasti. En kuitenkaan kertaakaan saikuttanut, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Lopulta luovuin AKT:n kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Stressitaso alkoi laskemaan. Päälle sitten vielä henkilökohtaisen elämän paineet. Jos tämä ei näy naamassa, niin on ihme.

Mutta kyllähän minulla katse oli ”lasittunut” jo aiemminkin. Mikä juttu? Olenko kuitenkin autistinen ja myönnänkö sen nyt pitkän juupas-eipäs-väittelyn jälkeen? No en ole. Kuten mainitsinkin, niin vastaus on teleptrompterissa. Ja päälle tietty em. väsymys.

Minähän en puhu kameralle naturellina, vaan teleptrompterin avustamana. On ehkä muutama video, joilla en tätä käytä, mutta se oli editoidessa sellaista säätöä, että joo. Jännitys tekee tehtävänsä, vaikka en esiinnykään livenä yleisölle. Yksinkertaisesti pää tyhjenee, kun menen kameran eteen, vaikka kuinka olisinkin harjoitellut aihetta etukäteen. Ei vaan tule mitään.

Ja hei! Käyttäähän Aavedatan Jupekin muuten teleptrompteria inserteissä! En ole siis yksin!

Muistan edelleen sen, että ensimmäisinä vuosina teksti rullasi näytöllä – hitaasti tosin. Minun piti oikeasti keskittyä lukemaan liikkuvaa tekstiä näytöltä ja muutenkin teksti oli pientä, koska itseäni risoi se, että silmät liikkuivat tekstin mukaisesti. Itseäni häiritsi tämä seikka. Pienellä tekstillä se ei näkynyt niin pistävästi.

Jouduin siis keskittymään lukemiseen, joten se saattoi ehkä vähän näkyä. Erikoisinta muuten on se, etten itse huomannut tätä editoidessa, kuten ei moni muukaan. Ainoastaan nämä anonyymit öykkärit huomasivat tämän. Kiitos siitä teille. Tämä oli viimeistään vahva merkki Riston autistisuudesta: eloton ja tuijottava katse. Ja marginaalinen aihe.

Nykyään tilanne on eri, koska esiintyminen on muuttunut paljon luontevammaksi ja luen tekstin ns. stillinä, eli käytännössä kappale kerrallaan. Tämä muutos tapahtui jo vuoden 2025 ensimmäisessä videossa, mutta eihän nämä öykkärit tätä halunneet huomioida.

Tämähän on sama kuin Ylilaudan öykkäreillä: joku valopää vartta vasten kaivoi keväällä 2024 ottamani kuvan itsestäni Instagramista, vaikka Hesarin artikkelin julkaisuhetkellä painoa oli tippunut jo lähemmäs 25 kiloa ja tarjolla olisi ollut myös tuoreempiakin kuvia. Tämän perusteella minua sitten haukuttiin läskiksi kilpaa. Toki joku oli sen verran valveutunut, että hän jopa puolusteli minua.

Vauva.fi:ssä autismidiagnoosin puolesta puhuivat lasittuneen katseen lisäksi myös ilmeiden/ eleiden vähyys sekä valitsemani aihealue – varsinkin ”fanaattisuus” sitä kohtaan. Voin sanoa, että esimerkiksi vuonna 2020 julkaistut videot ovat hyviä esimerkkejä, kun sekalaiset aiheet eivät miellyttäneet minua. Pitäisikö minun siis tehdä videoita jatkossa samalla tavalla kuin silloin, jotta saisin karisteltua tämän ”leiman” harteiltani? Elin otsassa?

Totta kai myös muut somekanavani tutkittiin tarkkaan ja ne puolustivat näiden älykääpiöiden mielipidettä minun autistisuudestani. Koska somekanavani ovat brändätty bussiaiheiseksi, niin se kertoo minusta kaiken oleellisen.

Niin, kyseessähän on tietyn teeman ympärille rakennettu HENKILÖBRÄNDI. Fiksu ihminen kykenee erottamaan henkilöbrändin ja henkilön toisistaan. No onneksi näillä anonyymeillä keskustelupalstoilla ei näitä tämmöisiä löydy.

Monesti henkilö itse henkilöbrändin takana on täysin erilainen ja on tietoisesti valinnut sen tien, ettei avaa mm. yksityiselämänsä kiemuroita. Ne eivät kuulu julkisuuteen. Sama juttu minulla.

Tällä älyttömällä logiikalla myös esikuvani, eli Tapio Siivola ja Aki Poutakin ovat autisteja. Heillä on vahva henkilöbrändi, joka on rakennettu tietyn teeman ympärille: Tapiolla lentämiseen ja Akilla roskakuskin arkeen/ yrittäjyyteen.

Ja mainittakoon vielä se, että esimerkiksi Vauva.fi:n ruudinkeksijät kuvittelivat Facebook-sivuani minun henkilökohtaiseksi tilikseni. Näinhän tämä ei ole, vaan tämä (kuten muutkin) ovat BRÄNDITILEJÄ. Henkilökohtaiset tilini ovat paljon tylsempiä seurattavia ja esimerkiksi henkilökohtaisen Instagram-tilini viimeisin päivitys on vuoden takaa vs. tämä julkinen, jossa viimeisin julkaisu on maanantailta.

Mitä tulee sitten autismidiagnooseihin somessa yleisesti, niin niitä viljellään aika vuolaasti asiasta kuin asiasta. En ole siis ainoa, joka on tämän diagnoosin saanut. Koska naamani triggeröi jotain todella negatiivista henkilöä, niin silloin niitä vikoja etsimällä etsitään ja pahimmillaan keksimällä keksitään. Tämä on valitettavasti somekulttuuri nyt. Tämä käytös perustellaan sananvapaudella, mutta itse olen sitä mieltä, että tässä käytetään taas tätä täysin väärin.

Netti on pullollaan tietoa mm. autismista, joka on toisaalta hyvä juttu. Valitettavasti varjopuolena tätä tietoa käytetään väärin. Joko bongaat ja googletat muilta autistisia piirteitä tai sitten itseltäsi ja johdattelet sitten lääkäriä kirjoittamaan sinulle tämän diagnoosin.

Tämä on väärin niitä kohtaan, jotka itse kärsivät autismista. Itse kutsun näitä nettiautisteja trendiautisteiksi, koska ei heillä ole välttämättä koko häiriötä. Saathan sinä kuolemantuomion ihan jo flunssan oireisiinkin, joten kuinka pätevää on googlettaa itselleen autismi? Kysyn vain.

Hyvä että netissä on tietoa, mutta se pitäisi osata sisäistää myös paljon syvällisemmin eikä pintapuolisesti. Kaikilla meillä on päiviä, jopa viikkoja kun asiat eivät vain luonnistu. Siihen voi olla niin monia syitä, jotka eivät välttämättä liity millään tavalla koko autismiin, mutta koska googletus kertoo, että tämä on yksi autismin oire, niin silloin juuri minä olen autistinen.

Tämä lähinnä antaa oikeudet näille trendiautisteille käyttäytyä miten halutaan ja oikeuttaa käytöksensä autismilla. Voi toki olla, että jollakin saattaa diagnoosi osua oikeaan, mutta hutikin on varmasti mennyt.

Valitettavasti ihmiset näkevät nykyään autismia joka paikassa, koska oireluettelo on kasvanut vuosien aikana todella paljon. Ja joku joka oikeasti on autistinen, niin voi olla, että näiden trendiautistien takia alkaa enemmänkin häpeämään itseään. Hän ei välttämättä nosta autismiaan esiin joka asiassa, toisin kuin nämä trendiautistit.

Löysin viime kesänä hyvän tietopaketin autismista. Siinä oli useampi kuva aiheesta, mutta alla oleva osui eniten. Tämä ei toisaalta todista vielä mitään, koska kuka määrittelee aiheen tarpeellisuuden ja kiinnostavuuden.

Olen skeptinen, eli kykenen näkemään harmaasävyt mustavalkoisesta aiheesta. Eihän tässä maailmassa olisi mitään uutta, jos kaikki olisi samasta puusta veistettyjä ja esimerkiksi tuottaisivat tismalleen samanlaista sisältöä. Valitettavasti näitä tietopaketteja käytetään väärin ja mopataan ihmisiä, joiden naama ei miellytä.

Tämä kuva todistaa sen, miten helppoa on itsestään bongata autismi. Ei näin. Ole rohkeasti erilainen.

Tämän allehan minunkin someni lokeroidaan: epäkiinnostavaa sisältöä, jota kukaan ei ole koskaan pyytänyt. Kun ruvetaan miettimää, niin eihän kukaan ole kenenkään sisällöntuottajan sisältöä pyytänyt. Hän on vain alkanut tekemään ja saavuttanut siten yleisönsä ja menestyksensä. Ei tämä ole merkki autismista vaan mielenkiinnosta ja se, että on löytänyt itselleen kohderyhmän jolle tuottaa sisältöä.

Kuplan ulkopuolella olevat eivät ymmärrä (ja osa ei halua ymmärtää ihan periaatteellisesti) tätä asiaa ja silloin on helppo vain kaivella ja keksiä, voisiko taustalla olla jotain muuta. Varsinkin nämä dissaajat ovat niitä rassukoita, jotka eivät itse kykenisi ikinä tekemään mitään vastaavaa sisältöä, paneutumaan aiheeseen yms.

Kateus on ihana asia ja sen tuhovoima on suuri ja mahtava.

No onko Risto autistinen? Ei. Risto ei ole autistinen. Tämä on epäsuosittu fakta. Hän tekee sellaista sisältöä, mikä häntä (ja yleisöä) aidosti kiinnostaa ja haluaa täten tehdä kaiken paremmin ja paremmin. Hän haluaa siis kehittyä. Se ei ole autismia, vaan halua kasvaa.

Huonon sisällön tunnistaa mm. siitä, ettei aiheeseen ole viitsitty tutustua, eli tekemiseen ei panosteta ja täten aliarvioidaan mahdollista yleisöä. Tämmöiset somekanavat eivät tule koskaan menestymään.

Panostaminen ei ole huono asia ja siitä ei pidä vetää mitään älyttömiä johtopäätöksiä. Se ei todellakaan ole autismia, vaan itsensä kehittämistä. Erotelkaa henkilöbrändi henkilöstä itsestään.

Jos sisältöni ei sinua kiinnosta, niin älä katso. Hyvin yksinkertainen asia. En minäkään katso mitään mikä minua ei kiinnosta.

Ja jos katson, niin osaan pitää mölyt mahassani. Se on yllättävän helppoa. Se ei vaadi mitään. Minä osaan käyttäytyä, toisin kun sinä, joka olet juuri kirjoittanut uusimman mestariteoksesi vihapalstalle esimerkiksi minusta.

Ei minunkaan tarvitse kaikesta tykätä ja saan minäkin triggeröityä, mutta tarvitseeko minun alkaa öykkäröimään? No ei tarvitse. Minä en hyödy siitä mitään, vaan sahaan omaan nilkkaani. Huonossa tapauksessa olen sitten itse ongelmissa.

Jätetään samalla myös nämä autismidiagnoosit niille oikeille lääkäreille. Google ei ole lääkäri, se on nimenomaan hakukone, joka hakee tietoa niillä spekseillä jotka juuri sinä olet syöttänyt sille. Tämä pätee niin itseensä kuin myös muiden analysoinnissa. Ikävä fakta.

Ja vaikka minä olisin autistinen, niin mitä minä hyötyisin tästä diagnoosista? Saisin ymmärrystä? Saisin oikeuttaa käytökseni ja nimenomaan huonon käytökseni? Vai mitä?

Mitään ihmelääkettä en saisi tähän häiriöön, joka tekisi minusta ”normaalin”, ns. salonkikelpoisen. Voisin juosta jossakin tukiryhmissä kertomassa tarinaani hyötymättä siitä mitään. Minä en vain ymmärrä sitä, mitä aikuinen ihminen hyötyisi tästä diagnoosista. Sori vaan.

Mutta kuten sen sanoin, niin jätetään nämä kotidiagnoosit oikeille lääkäreille jatkossa. Minun osaltani tämä autismikeskustelu on nyt ohi. Case closed.

Kiitos kun luit tämän blogitekstin. Jatketaan taas sitten kun on asiaa. Moi.